Muutama kuva edellisvuoden varrelta, kun ei nyt muutakaan ole tarjota. Kuinka tuota mennyttä vuotta voisi kuvailla. Ehkä sanoin; suuria tunteita, pettymystä, sydämen täyttävää rakkautta, kipua, onnellisuutta, realiteetteja, vauvan tuoksua, kyyneleiden karvasta makua suussa. Ennenkaikkea ihmettä siitä mitä kaikkea elämä voikaan tarjota. Vanhat lukijat ymmärtänee nuo negatiivissävytteisetkin, miten sen uusille lukijoille lyhyesti kertoisin? Vauvan ollessa alle kolmen kuukauden ikäinen tapahtui minulle tapaturma, vähäiseltä kuulostava, mutta minulle henkilökohtainen painajainen. Kaksi viikkoa pyörätuolilla, kymmenen viikkoa kyynärsauvoilla, kymmeniä murehdittuja tunteja imetyksen päättymisestä aivan liian aikaisin, satoja popsittuja kipulääkkeitä. Mitä vielä? Vaikka mitä. Kipu tulee edelleen uniin. Pahempaa kuin synnytys, josta edellisessä postauksessa kirjoitin.
Nyt siitä on jo selvitty, mutta uudet haasteet odottaa. Vähemmän kivuliaita, luojan kiitos, ainakin jos fyysisesti ajatellaan. Meillä taitaa puskea jo ensimmäistä uhmaa päälle, hyvissä ajoin katsokaas. Tunteet heilahtelee kyllä päivän mittaan laidasta laitaan, kuitenkin illalla viimeistään kun ipana tuhisee omassa sängyssään pylly pystyssä, tuntuu kaikki se päivän kieltäminen, raivareiden sietäminen, kitinän kuuntelu ja rajojen kokeilu niin kaukaiselta.
Tänään käytiin 1-v neuvolassa, kolme rokotusta ja taas sekä ipanan että äidin kyyneleitä. Painoa reilut 10 ja puoli kiloa, pituutta vähän vajaa 79 cm. Kaikki hyvin ipanalla. Äiti ehkä neuvolantädin mielestä vähän väsynyt, itse en ole ehtinyt paljokaan moista huolehtimaan. Kaikki aina kehuvat kuinka ipana on niin rauhallinen ja kiltti ja iloinen. Kukaan muu ei olekaan sen kanssa 24 h vuorokaudessa ;) Ohimenevä vaihe, tiedän sen kiitos vaan.
Silti vaan ihmettelen, kuinka se rakkaus voikin kasvaa päivä päivältä, niinä huonompinakin päivinä. <3
Mukavaa alkanutta vuotta teille ystäväiseni :)
8 Mukavaa viestiä:
Niin samoja fiilareita!!
Noi kuvat, mulle tuli ihan oikeesti tippalinssiin noista pulleista vauvanvarpaista, snif.
Äidiksi tulo on rankinta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mutta siltikin jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa ja rakkaudentäyteistä. En vaihtais pois, en.
Täällä vauva-arki vasta pääsee tänä vuonna alkuun, katsotaan mitä sanon vuoden päästä. Varmaan samanmoisia mietteitä, vaikka voihan noihin edellisiin mietteisiin isojenkin lasten kohdalla yhtyä. Juustokorvia kun asuu täälläkin... ;)
Outi: Kyllä tämä vauva-aika on mutkin yllättänyt, vaikka omasta mielestäni mulla ei mitään ruusuisia kuvitelmia alunperinkään ollut. Meidän ipanahan kai luokitellaan sellaiseksi "helpoksi" vauvaksi, jos sellaisia on. Ehkä rankinta onkin jotenkin ne odotukset itseään kohtaan, sitä haluaisi olla maailman paras äiti ja tehdä kaikki oppikirjojen mukaan. Sit se välillä tuntuu aika kurjalta, kun mikään ei mennytkään niin kuin oli suunnitellut ;) Nyt sitä on ihme kyllä oppinut näkemään tätä elämää vähän laajemmaltakin näkökannalta :)
Sissi: Teillä on niin ihana aika edessä, se alku menee niin onnellisissa huuruissa, ettei oikein näe eikä kuule muuta :) Paljon onnea vielä teille :)
Kurja lukea tosta sun onnettomuudesta :( Voin vaan kuvitella miten rankkaa on ollut hoitaa vauvaa tossa tilanteessa!
Meillä kanssa alkoi tytöllä joskus 11 kk iässä oma tahto pukata oikein kunnolla päälle. Kyllä siinä saa välillä itse pinnistellä hermojensa kanssa (viimeksi tänään...) :D Ja meillä kanssa kaikki muut kehuu Lillaa niin rauhalliseksi ja tyytyväiseksi...ja niinhän se onkin, ainakin muualla kun äitin kans kaksin kotona ;)
Apua, sun tapaturma! Varmasti sydäntä riipaisi useammankin kerran, mutta hei - sä selvisit siitä:) eikä sille mitään mahda.
Ihanaa aikaa saatte viettää vauvanne kanssa. Mulla aikoinaan tuntui juuri siltä, että se sen hetkinen aika oli aina sitä parasta aikaa <3
Niin ne uhmat ym. vain unohtuu.
Veera: Se aika oli kyllä tosi rankkaa, minä en pystynyt itse kantamaan vauvaa melkein yli kahteen kuukauteen enkä voinut esim. leikkiä sen kanssa lattialla, kun en sinne päässyt. Oli aika riipaisevaa joskus katsoa kun mummot (joista jompikumpi olikin meillä aina kun mies ei ollut kotona) leikki ipanan kanssa lattialla, vaihtoivat vaippaa ym, kun itse olin niin avuton. Tuo oli hyvin sanottu sulta; ainakin kun ei ole äitin kanssa kaksin kotona :) Tuo oli aika hyvin tiivistetty mitä voisin itsekin sanoa ;) Meillä tosin tänään selvisi osittain syy ipanan kiukutteluihin: Kaksi poskihammasta ja yksi alaetuhammas on puskemassa juuri läpi... Kyllä me sitä vähän arveltiinkin, mutta kun ei sitten millään päästäisi katsomaan suuhunsa.
Sari: Joo kyllä se nyt oikeastaan tuntuu jo aika kaukaiseltakin ja niinhän se vaan on, että aika menee nopeaan, vaikka silloin tuntui että en selviä siitä koskaan. Aluksi mulle sanottiin, että keppien kanssa 6 viikkoa, kun sitten 6 viikon jälkeen menin kontrollikäynnille ja kuvista huomattiin ettei toipuminen olekaan edennyt odotetusti ja vielä ainakin 4 viikkoa keppien kanssa... Ou boi, sitä tunnetta en välttämättä haluaisi toiste kokea. Tosin, mun vamma oli raajassa, korjattavissa, pahemminkin voisi olla, tiedän sen. Mä olen tosi kovasti yrittänyt nauttia tästä ajasta vauvan kanssa, koska tiedän että tällaista aikaa ei tule toiste. Vauvoja voi vielä tulla, mutta tämä vauva on vain tämän yhden kerran. Aika hyvin uskon siinä onnistuneenikin, vaikka joskus tietty on näitä vähän hankalampiakin aikoja. :)
Voi, tuo on niin vielä muistissa, vaikka oma "vauva" on jo 5-vuotias. En ikinä olisi uskonut kuinka rankkaa, ja silti niin rakkaudentäyteistä voi ensimmäinen vauvavuosi olla. Hampaiden kiristystä, univelkaa ja itsellä ehkä pahin oli riittämättömyyden tunne ja syyllisyys pienistäkin asioista; eli annanko lapselleni parhaat mahdolliset työkalut elämään jo heti alusta saakka.
Mutta niin se vaan elämä vie, ja niin sitä vaan jaksaa... Ja nyt se ihana "vauva" menee edelleen pylly pystyssä nukkumaan; nyt vain erona sanat. "Hyvää yötä, rakas äiti, rakastan sinua aina". Ja äiti itkee; onnesta. =)
Jaksamista Sinulle ja ihanaa vauvan toista vuotta!
Tinsku: Kiitos ihanasta viestistä! Mulla vähän sama juttu tuon riittämättömyyden tunteen kanssa, sitä haluaisi olla hyvä äiti ja antaa kaikkensa, sitten sitä ruoskii itseään kun ei aina jaksa. Mutta, tällaistahan tämä elämä on ja toisaalta, oppiipahan ipanakin että on olemassa muitakin tunteita kuin ilo ja eikös se ole meidän vanhempien tehtävä opettaa käsittelemään kaikenlaisia tunteita :) Haastavaa on, mutta toisaalta niin ihanaa :)
Lähetä kommentti